Siis missä? Milloin? Miten? Miksi? En tosiaan tiedä…
En usko, että kukaan tietää, mutta tässä olen ja tällainen olen. 25-vuotias nuori nainen, jonka isä lähti juoksemaan jo ennen kuin tyttö oli syntynyt. Jonka äiti asuu toisella puolella atlanttia nuoren miekkosensa kanssa. Joka luuli, ettei ikinä pääsisi omilleen asumaan. Ja nyt, kun kerran pääsi…sai kovan iskun naamaan todellisuudelta. Olen töissä The Spokesman nimisessä irlantilaisessa lehdessä (Kukapa olisi uskonut? Opiskelin yliopistolla pääaineena draama) ja asun yksinäni Dublinin lähistöllä.
Kuten sanoin vietin tätä ennen elämää yliopistokylän asunnossa. (”Asunnossa”).
Luulin, että se olisi huikeaa, tiedäthän, ensimmäistä kertaa asumassa yksin, pelkkien kavereiden ympäröimänä. Luulin niin koko sen ajan jonka vietin yliopistolla.
Alitajuntaisesti varmasti tiesin kuinka syvältä se oli, koska jo ensimmäisenä päivänä kampuksella heitin ”älä häiritse” -lapun oveeni. Kukapa ei omaa rauhaa haluaisi?
Nyt kun mietin opiskelija-aikaani päällimmäisenä mieleeni tulevat likaiset vessat…
…aina sama aamupala…
…minua vuosia vanhemmat opiskelijat (enkä tarkoita nyt hyvällä tavalla)…
…ja Matthew. Paras kaverini, joka oli ainoa iloni lähde.
Hän piristi minua kun olin allapäin ja oli aina ihanaa saada puheluita häneltä.
Ja jostain kumman syystä minä rakastin häntä. Niin paljon. Mutta kerroinko hänelle tunteistani? En. Miksi? Koska olin typerä.
Ja niin kävikin, että ikään kuin kostona minun typeryydestäni, sain eräänä aamuna soiton. Se oli Matthew.
En muista tarkalleen mitä hän sanoi, enkä muista mitä minä vastasin. Todennäköisesti en sanonut mitään. Mutta muistan hänen uutisen.
- Savanna, opiskelu ei ole ollenkaan minun juttu. Seuraan nyt isäni jalanjälkiä, lopetan tämän paskan ja lähden armeijaan. (Hyvin todennäköisesti hän ei käyttänyt tarkalleen noita sanoja)
Muistan sen tunteen, kun laskin luurin alas. Tuntui kuin sydämeni olisi pysähtynyt. Eikä vain hetkeksi, kuten silloin kun pelästyy, vaan moneksi sekunniksi.
Viikot alkoivat tuntua vuosilta. Vuosia en edes pysty kuvailemaan.
Samaa paskaa joka päivä.
Mutta sitten, kuin ihmeen kaupalla, päiväni yliopistolla olivat ohi. Valmistuin ja lähdin.
Tässä sitä nyt ollaan, pienessä hökkerössäni, valmistuneena, hyvissä väleissä kavereihin ja hyvässä työssä (jossa ihmiset ovat suorapuheisinta porukkaa maailmassa.)
Mutta ilman Matthewta.
p.s kävisikö linkitys hieman myöhemmin? olen aloittamassa kohta uutta tarinaa kakkoselle, eli kävisikö linkitys sitten kun saan aloitettua sen? (:
Kirjoitat hyvin, jatka pian!
KÄykö linkitys ?'Jään tätä varmasti seuraamaan, oikein mielenkiintoinen prologi :)
Tuhisija, kiitos! Olen itse aina tykännyt sims tarinoista, joissa on juoni. Ei välttämättä edes mitään monimutkaista, mutta edes jotain pientä, joka erottaa tarinan niiiin suuresta massasta :)) Tottakai linkitys käy, tulehan ilmoittelemaan, kun olet saanut tarinan pystyyn! Linkitän kyllä mielelläni myös Carterin legacyn!
Jellu, kiitos paljon :) ensimmäinen kunnon osa on jo työn alla, toivottavasti luet jatkossakin!
Vupii, kuvat ovat tärrrkeä osa Sims-tarinaa, hyvä jos tykkäät :D Ja tietenkin, linkitys käy!
Jos aikataulultasi ehdit (:''D) niin voit käydä kurkkimassa mun tarinaa, se on tarinalegacy, mutta sangen surullisenpuoleinen. Linkitän sinut kunhan muistan, oivoi :D
Onko kyseessä muuten The Sims 2 vai 3? (8
Anna, jeij, kiva kun innostuit! Sims 2:lla pelaan :)