”Siitä alkoi sitten alamäki.” Miksi alamäki koetaan huonona asiana? Kun elämässämme vastaan tulee alamäki, asiat alkavat mennä pieleen. Kaikki alkaa tuntua samalta. Vain ihmiset ympärilläsi tuntuvat muuttuvan jatkuvasti. Mikään ei onnistu, vaikka kuinka yrität ja kaikki mitä sinulla on joskus ollut, tuntuu lipuvan pois.

Todellisuudessa alamäki on ihana asia ja ylämäet ovat pahoja vastuksia. Itse ainakin haluisin koko elämäni olen yksi suuri alamäki, niin kamalalta kuin se kuulostaakin. ’Ihan tosi, alkakaa jo.’

Vihaan syksyä. Sen sanotaan olevan niin kaunis. Mitä kaunista on mädäntymisessä? Huokaisin syvään, kun sain viimeisetkin lehdet haravoitua nättiin kasaan. Syksy tuntui minusta kuolemalta. Mitä kaunista on kuolemassa?

Istahdin ulkorappusille.

Tuulenvire puhalsi lisää lehtiä juuri haravoituun maahan ja sisälläni nousi turhautumisen tunne. ’Anna minun jo olla!’ tuiskaisin ja loin vihaisen katseen taivasta kohti. Elämä on epäreilua.

’Anteeksi?’ kuului miehen ääni, havahduin ja näin postinkantajan asettavan kirjeitä (laskuja, vaikka kuinka toivoin, aina ne olivat vaan laskuja) postilaatikkooni. ’Teen vaan työtäni’, hän lisäsi hymähtäen kevyesti.

’Ei, ei, en minä sinulle sanonut mitään kunhan vain…’ ’Niin kenelle?’ postinkantaja kysyi huvittuneena. Hänen äänensä oli niin tyyni ja rauhallinen, että hetken aikaa istuin vain hiljaa ja tuijotin häntä. Hän vaikutti siltä, että tiesi kaiken mitä maailmassa tapahtui, mutta hyväksyi sen. Kyllä, jotenkin hän hyväksyi sen, eikä yrittänyt epätoivoisesti estää asioita tapahtumasta. Sellainen hän oli. Sellainen minä haluaisin olla.

’Minä… minä puhuin jollekin ylemmälle voimalle, jonka tällä hetkellä luulen paiskovan minua ympäriinsä huvin vuoksi.’ minusta tuntui, että olisin voinut vuodattaa koko elämäni tarinan tälle miehelle. Mies kallisti hieman päätään, muttei sanonut mitään. ’Minä rukoilin eilen’, hymähdin. En tiedä miksi sanoin sen. Mies laski katseensa ja otti askeleita minua kohti.

Hän istahti minun viereeni ja katsoi suoraan eteenpäin, edelleenkin sanomatta sanaakaan. ’Minä rukoilin, että olisin iloinen pitkästä aikaa. Että voisin istua alas ja todeta, että kaikki on hyvin. Hymyillä, tarttua miestäni kädestä kiinni, istua hänen kanssaan lämmittävän takan edessä. Ulkona olisi lunta. Sellainen lastenleffojen taikatalvi, tiedäthän?’ jatkoin.

Käänsin katseeni pois, en ollut tajunnut kuinka paljon minua harmitti se, että Matthew jätti minut. Niin hän tosiaan teki, lemppasi minut, vaikkemme edes seurustelleet. ’Minä rukoilin’, ääneni värisi.

’Mutta... sinähän olet kunnossa’, mies sanoi.

Olen kunnossa? Kysyin varovasti ventovieraalta postinkantajalta: ’Uskotko Jumalaan?’ Mies näytti miettivän hetken asiaa, kunnes sanoi ihanalla tyynellä äänellään ’En.’

Käännyin katsomaan miestä, joka huokaisi syvään ja hymyili. ’Olen juutalainen.’

Puhelimeni soi. Katsoin näyttöä. Ei helvetti. Okei, myönnän, olin ollut kaksi viikkoa ”sairaslomalla”, jonka jälkeen paikalla ja taas poissa töistä vähän oman mielen mukaan. Kuka tahansa fiksu olisi jo erottanut minut. Olisin itsekin antanut itselleni potkut. Mutta tein silti oman osuuteni lehdelle ja hoidin sen näköjään kiitettävästi. ’Savanna?’

’St. Claire? Missä helvetissä sinä olet?! Tai, unohda tuo, miksi et ole töissä?!’ se oli vihainen, kyseenalaistava kysymys. Se oli Anya O’Malley.

’Etkö saanut viestiäni?’ kysyin. Olin laittanut viestin, jossa selitin, etten ollut tarpeeksi hyvässä kunnossa tullakseni töihin.  Pieni valkoinen vale vain, mutta Anya ei luovuttanut. ’Etkö lukenut vastaustani?’ En. Paska.

’Minä… öö…’ ’Sinua tarvitaan. Tule tänne. Nyt!’ Klik ja tuut tuut tuut. Se perus.

Nöyrää. Niin nöyrää. Olin pakannut tavarani niin nopeasti kuin vain pystyin ja seisoin ja Spokesmanin konttorin ulkopuolella. Oven ulkopuolella oleva suihkulähde piti yllättävän rauhoittavaa ääntä heittäessään vettä yläilmoihin. Pysähdyin vähäksi aikaa ja kulautin kurkusta alas loput kahvista (joka oli jo haaleaa, yök) ennen kuin kiipesin kivirappuset ylös ja työnsin oven auki.

Yllätyksekseni ala-aulassa vallitsi hiljaisuus. Tamara ja Jasper heilauttivat kättään minulle info tiskin takaa. ’Rouva Dalton on ruokatauolla. Ja tänään on kuolettavan tylsä päivä täällä’, Jasper sanoi selityksenä.

’Huomaan…’ vastasin hiljaa. Yleensä aula oli täynnä vihaisia, surevia, iloisia, toiveikkaita, huutavia ja/tai itkeviä asiakkaita. On vaikea miellyttää kaikkia, se on yksi asia, jonka olen oppinut tämän työn parissa.

Astelin hissiin (ei, minä en käytä portaita) ja jäin kolmannessa kerroksessa pois. Näin jo silmissäni O’Malleyn tuomitsevan katseen. Juuri nyt en millään jaksaisi kuunnella sitä.

’St. Claire, iltapäivää’, O’Malley aloitti heti, kun astuin työhuoneen puolelle. ’Päätit siis viimein ilahduttaa meitä läsnäolollasi.’ Ämmä. En jaksanut kiinnittää huomiota. Selaisin työhuonetta katseellani etsien Timothya. Ei näkynyt missään, siitä on ollut jo kuukausi.

Nostin käteni tervehdykseksi ja mutisin ’Anteeksi’. Marssin pöytäni ääreen, mutta O’Malley ei voinut lopettaa. ’Luuletko tosiaan tämän olevan jokin iltapäiväkerho, josta ollaan pois aina silloin, kun mieli tekee? Panos työhösi on ollut nolla. Kuulitko, nolla’, tapa, jolla hän painotti sanaa, sai minut voimaan pahoin. Osittain sen takia, että se oli totta. En vastannut.

Toimistossa oli hiljaista. O’Malleyn sanat kaikuivat huoneessa. Istuin alas ja käynnistin tietokoneen. Tiesin varsin hyvin, ettei Anyalla kuulunut olla sanomista minun työhöni. Hän oli yksi niistä harvoista ihmisistä, joka ei ollut jossakin suhteessa pomoni. Minun tavoin hän oli vastuussa oman osastonsa artikkeleista, hänen osastonsa vain sattui olemaan ulkomaat, kun minun oli vähemmän arvostettu ”hömppäosasto”, terveys.

’Sinä tulet vielä kuulemaan tästä. Ennemmin tai myöhemmin St. Claire.’ Huokaisin syvään, kun O’Malley poistui huoneesta.

Samalla ovenavauksella Jasper astui huoneeseen. ’Onko Savanna täällä?’ nostin katseeni näytöstä. Olin. ’Täällä!’ huusin huoneen toiselta puolelta.

’Thornton haluaa nähdä sinua.’ Huone hiljeni jälleen. Joku yskäisi muutaman kerran.

Nousin seisomaan, mitä ihmettä päätoimittaja halusi minulta? O’Malley oli oikeassa puhuessaan panoksestani työhön. Olin lipsahtanut, lähiaikoina juttuni olivat jääneet latteiksi ja mitäänsanomattomiksi. Halusin uudistaa mielipiteitä ja tuoda tietoa, jota ihmisillä ei jo entuudestaan ole, mutta miten sen voi tehdä, kun ihmiset haluavat lukea vain juttuja tupakan vaaroista ja laihdutuksen saloista?

Kävelin Jasperin luo ja katsoin häntä kysyvästi. ’Sanoiko hän mitä asia koski’, vatsassa tuntui kylmä möhkäle.

Jasper hymyili rohkaisevasti, mutta vastasi kuitenkin 'Ei, pyysi vaan sinut sisään.' Ei helvetti. Olin niin iloinen, ettei O’Malley ollut näkemässä tätä.

Koputin varovasti Charles Thorntonin oveen ja astuin sisään.

'Mr. Thornton, halusitte nähdä minut?'

Tietokoneen näytön takaa kuului kumea miehen ääni, 'Savanna, istu. Odottaisitko vielä hetken?' Hän ei edes nostanut katsettaan tietokoneesta.

Istahdin tuolille ja odotin, että hän sanoisi jotain. Meni kolme minuuttia (olisin voinut vannoa, että kolme tuntia, mutta seinällä oleva valtava kello oli apunani) ja Thornton nousi seisomaan.

Hän käveli työpöytänsä takana pienen lenkin, ikään kuin etsien sanoja ja kuluttaen aikaa. Minulla oli aivan kamala olo, mutta olin alkanut jo tottua siihen.

'Savanna, työ täällä on kuin peli jalkapallokentällä.' Anteeksi? Mikä hienostunut tapa tämä oli sanoa minulle, että saan potkut?

'Sir, anteeksi?'

'Jalkapallo, jääkiekko, ihan miten vain, me olemme tiimipelaajia', hän jatkoi. 'Olemme yhtä huonoja, kuin heikoin lenkkimme ja yksikään meistä täällä ei pärjäisi tuntiakaan omillaan.' En ymmärtänyt vieläkään.

'Menetimme juuri erään vahvimman pelaajamme.' Hän oli kääntynyt pois minusta, mutta kuulin pettymyksen hänen äänestään. 'Olet varmaan jo kuullut Timothystä?' En mitä? Kerro?! Mutta katsoin häntä hiljaa sanomatta sanaa.

'Timothy sai tarjouksen pääjohtajan paikasta Irish Independantilta, totta kai hän siirtyi sinne.' En pystynyt käsittelemään kaikkia ajatuksia päässäni. Rummutin hermostuneena sormiani reisiini odotellessani tiettyjä sanoja. Pelkäsin niitä, mutta halusin, että Thornton repäisisi jo laastarin haavan päältä.

'Olet nuori, ankara itsellesi ja sinulla on kykyjä vaikka mihin.' Sano se, sano ’mutta’.

'Ja siksi olenkin päättänyt, että paikka nuorempana päätoimittajana on sinun, jos vain haluat sen.'

Mitä? Mitä tuohon kuuluu vastata. En minä sitä ansaitse. Olen syy miksi edellinen työntekijä lähti. Miksi minulle tarjotaan tätä. Nipistin käsivarttani, ei, ei tämä ole unta. Olen tässä oikeasti. 'Totta kai', sanoin empien. Muistin kuitenkin lisätä hymyn perään, olla normaali.

Nousin seisomaan. Ja käännyin lähteäkseni.

'En… en tosiaan tiedä miten voin kiittää sinua.'  Lisäsin ennen kuin lähdin.

'Olet ansainnut tämän Savanna', kuului Thorntonin matala ääni. Pahaolo voimistui. 'Kiitos', lisäsin.

Astuin jälleen toimistohuoneeseen. Kaikki hiljeni taas, kukaan ei uskaltanut kysyä mitä oli tapahtunut. Mutta odottavat katseet puhuivat enemmän kuin tuhat sanaa.

'Minä… sain ylennyksen', sanoin huvittuneena. Melkein naurahdin.

Ihmiset kääntyivät katsomaan, kuului onnitteluita, kysymyksiä, haluttiin tarkennuksia. 'Mitä helvettiä sun elämässäs oikein on meneillään', Tamara kysyi huvittuneena. Nauroin, pitkästä aikaa. 'Olet mulle tarinan edelleen auki!' Hän jatkoi.

'Vien sut syömään, lupaan!' Sanoin hänelle. 'Sun paras olis! Mun palkoilla ei pitkälle pötkitä', Tamara sanoi kaverimaisen katkerana. Vaikka olinkin iloinen, minun oli paha olla. En tiedä mistä se johtui, mutta olen varma, ettei O’Malley tappava katse auttanut.

Kiillotettujen mustien saappaiden alla narisi soranjyvät, joita tiellä oli. Syysaurinko ei enää paljoa lämmittänyt.

Muuttolintuparvi lensi taivaalla äänekkäästi laulaen, jossain haukkui koira ja muutama auto ajoi ohitse. Oveen koputettiin ja se aukeni narahtaen.

'Sinä tulit!'

'Onko tuo uusi paita?' Tamara kysyi hymyillen. Ei, yök. Se oli kamalan vanha, sellainen, jonka olin löytänyt vaatekaappini perukoilta. Mutta se oli ihanan väljä. 'Itse asiassa löysin sen kirpparilta', missä vaiheessa olen ruvennut valehtelemaan näin paljon.

Istuimme vilkkaassa ravintolassa. Olinjo monta kuukautta sitten luvannut Tamaralle sen lounaan, mutta uusi työ vei oman aikansa (ja kaiken muunkin). 'Se on kaunis, en ikinä löydä mitään kirpputoreilta. Jos löydän, se on väärää kokoa', Tamara naurahti.

Ruokamme tuotiin pöytään ja kuten pelkäsinkin, Tamara sai tilaisuuden vaihtaa puheenaihetta. 'Mitä ihan oikeasti tapahtui, silloin… tiedäthän, kun Tim oli teillä yötä?' Huokaisin syvään kiusallisuudesta. Tamara oli paras ystäväni, mutta en voi itselleni mitään. Olen henkilö, joka vihaa puhua tunteistaan, jonka luottamus on vaikea ansaita ja joka ei pidä, no, julkisista hellyydenosoituksista. Jotkut (tietämättömät) kutsuvat sitä nimityksellä ”ujo”. En ole, se kuulostaa loukkaukselta.

'Tamara, siitä on jo ikuisuus!' sanoin kyllästyneesti. 'En tahdo mitään selityksiä, lupaus on lupaus. Päädyittekö sänkyyn?' Tamara kysyi niin päättäväisesti, että minun oli pakko vilkaista olkani yli. 'Hei!' kuiskasin otsa rypyssä. 'Niin?', Tamara hymyili. Emmin hetken, 'Sohva tai sänky, en tiedä onko sillä nyt niin väliä'.

Tamara purskahti nauruun. Oli omituista, miten asiat kulkevat mielessä. Ensin minua inhotti, sen jälkeen hävetti, sitten huvitti, todella paljon. Kunnes nyt, minua harmitti. En pystynyt muuta kuin hymähtämään hieman.

Päätin kuitenkin kertoa kaiken minkä muistin illan tapahtumista. Kerroin miltä minusta tuntui silloin ja miltä minusta tuntui nyt. Olin unohtanut miten mukavalta se tuntui, kun joku kuuntelee ja ennen kaikkea haluaa kuunnella. Tamara nyökytteli ja lisäsi väliin juuri oikean määrän äännähdyksiä, kuten ”aa” tai ”mhm”.

'Ja sitten hän lopetti Spokesmanilla?' Tamara kysyi. 'Sitten hän lopetti', sanoin. Me kumpikin istuimme hiljaa hetken kuunnellen ympärillämme olevaa melua. Tunsin yhtäkkiä huonoa omatuntoa, siitä, etten ikinä kertonut Tamaralle, kuinka tärkeä hän oli. Välillä itse unohdin sen, kunnes yhtäkkiä, kun emme olleet pitkään aikaan yhteydessä toisiimme, tajusin miten paljon häntä ikävöin.

'Kiitos, että olet', sanoin katsoen Tamaraa tämän kastanjan värisiin silmiin. Hän hymyili sanomatta sanaakaan, mutta lämmin olo virtasi lävitseni.

Jacob. Postinkantajan nimi oli Jacob. Olisihan se pitänyt arvata. Hän oli sentään juutalainen. Jacob oli jättänytminulle viestin postilaatikkoon, jossa hän pyysi minua ulos. Selkein sanoin ”Hassu rukoilija tyttö, haluatko tulla leffaan kanssani?”. Lisäksi lapussa oli hänen puhelinnumeronsa. Otin numeron ylös, olin tyytyväinen, ehkä vähän imarreltukin.

Olin kuivaamassa hiuksiani, menossa soittamaan Jacobille, kunnes kuulin puhelimen soivan. En kiirehtinyt, sammutin hiustenkuivaajan rauhassa ja annoin puhelun mennä vastaajaan.

'Savanna?' Astuin ulos kylpyhuoneesta. Tuo ääni herätti sisälläni jotain.

Se oli se ääni, joka oli jo kerran murtanut sydämeni, yhtä komea ja lempeä. 'Minä täällä, Matthew.' Loppua en kuullut, sillä sydämenlyöntini peittivät vastaajasta kuuluvan puheen.

Alamäki tai ylämäki, oli miten oli. Meille tulee tilanteita elämässämme, jolloin tuntuu siltä, että koko maailman murheet kasautuvat juuri meidän niskaamme. Eräs viisas mies kerran opetti minulle, että kun tuntuu siltä, pitää pysähtyä. Olla ihan paikoillaan ja antaa ajatusten viedä sinut kauas. Maailmassa on niin paljon hyviä, iloisia ja kauniita asioita, joita emme heti huomaa.

Meidän pitää katsoa itseämme kunnolla, jotta näkisimme, että loppujen lopuksi, kaikkien niiden huonojen, epävarmojen ja pelottavienkin hetkien alla, on hyvin todennäköistä, että meissä ei ole mitään vikaa…

… ja että minähän olen ihan kunnossa.